Työtä kilpailun näyttämöllä
Voiko työympäristö olla rakenteellisesti rikki?
Sain sähköpostia yritykseltä, joka mainosti uutta nettisivustoa tutkijoille. Tällä sivustolla jokaiselle tutkijalle lasketaan pisteet hänen tuotantonsa perusteella: miten paljon olet julkaissut, kuinka hyvissä lehdissä ja miten paljon sinun julkaisuihisi on viittauksia. Kyseinen sivusto järjestää pisteiden avulla tutkijat paremmuusjärjestykseen, jonka jälkeen sieltä saa sitten katsoa, mikä on sinun oma sijoituksesi ja kuka on alasi paras tutkija.
En oikein innostunut tästä sivustosta. En kaipaa lisää muihin tutkijoihin vertaamista, sitä on jo ihan tarpeeksi. Jos jotain, niin lisää yhteistyötä.
Mutta samalla pystyn näkemään syyn, miksi tällainen sivusto voisi toimia ja miksi tällaiset “lisää yhteistyötä” tyyliset toiveet kuulostavat naiivilta, ainakin nykyisessä yliopistotyön kulttuurissa.
Uskontofilosofian dosentti Aku Visala kuvaa blogikirjoituksessaan yliopistoa sadistin luomana työympäristönä. Ensinnäkin tässä työssä kaikki kilpailevat keskenään oman selviytymisensä vuoksi. Työpaikoista käydään ankaraa tuolileikkiä. Toiseksi kilpailu ei anna tutkijalle mahdollisuutta olla tyytyväinen siihen, mitä on saanut aikaan, vaan tutkijan on oltava tauotta ahdistunut tuottavuudestaan. Mikään ei ole tarpeeksi, sillä aina joku tekee nopeammin. Kolmanneksi mitään varmoja tulevaisuuden näkymiä ei tässä työssä ole, vaikka tekisi työnsä kuinka hyvin. Aina saa olla epävarma jatkosta.
Tällaisessa työympäristössä ei ole mikään ihme, jos tutkija haluaa keskittyä vain selviytymiseen, mikä tarkoittaa lähinnä julkaisujen tuottamista niiden itsensä vuoksi. En ihmettele, jos tällaiset sivustot saavuttavat suosiota, sillä niiden kautta tutkijat saavat selkeyttä heidän asemaansa tässä kilpailussa.
Joskus mietin kuitenkin sitä, että voiko tämä työympäristö olla jotenkin rakenteellisesti rikki? Vai onko asioiden vain mentävä näin?
Tunnetko sinä tämän Württembergin herttuakunnassa syntyneen saksalaismiehen huolestuneen katseen? Kyseinen filosofi G.W.F Hegel (1770–1831) toi jo satoja vuosia sitten esiin sen, miten ilman työntekijöiden yhteenliittymiä, työntekijät joutuvat itsekkääseen kilpajuoksuun siitä, että he kelpaavat työssään. He eivät saa yhteenliittymän, esimerkiksi ammattiliiton, kautta itselleen tunnustusta, vaan he joutuvat tällaiseen itsekkääseen tunnustuksen varmisteluun ulkoisten ilmentymien kautta siitä, että jotenkin kelpaisivat.1 Ongelma piilee siinä, ettei tässä pelissä ole mitään rajoja: yhden työntekijän kiihdyttäessä tahtia, myös muut joutuvat. On juostava koko ajan vain kovempaa, jotta voi edes pysyä mukana.
Kuulostaako tutulta? Tutkijat joutuvat ahertamaan yhä enemmän niitä julkaisuja, koska niiden avulla he varmistavat asemaansa tässä pelissä. Ongelma piilee vain siinä, että myös muut tutkijat tajuavat pelin hengen ja lähtevät vierellä juoksemaan yhä kovempaa. Mitään pysyvää asemaa ei ole. Yksittäisen tutkijan on kiristettävä tahtia koko ajan enemmän, jotta hänen on mahdollista edes pysyä tässä pelissä mukana. Julkaise tai tuhoudu, kuten sanonta kuuluu.
Onko mikään ihme, jos työ kuluttaa loppuun? Kilpailulle ei tällä kentällä ole näkyvissä onnellista loppua. Jos tutkijan arvo mitataan hänen julkaisujensa avulla, niin tietysti tutkijat sitten keskittyvät niihin. Tuntuu kuitenkin siltä, että tällaisessa loputtomassa juoksussa on monella tie kohti työuupumusta. Ja tällaista uupumusta kuulee yliopistossa tapahtuvan aika paljon.
No, on yliopistossa paljon hyvääkin. En halua maalata yliopistosta kuvaa jonkinlaisena kurjuuden valtakuntana, sillä sitä se ei suinkaan ole. Tutkijoilla on paljon vapautta ja muita etuoikeuksia, joita todennäköisesti jäisin sen ulkopuolella kaipaamaan. Yliopisto ei ole ainoa paikka, jossa ihmiset yrittävät selviytyä mieltä moukaroivan kilpailun ja epävarmuuden kanssa.
Yliopistokenttä tarjoaa kuitenkin mielenkiintoisen (ja hivenen ahdistavan, jos on itse siellä) näkökulman työn rakenteelliseen rikkinäisyyteen.
Kova kilpailu saa kääntymään sisäänpäin. Ehkä kilpailu motivoi johonkin suuntaan, mutta onko se kaikista järkevin suunta? Julkaisuja tuotetaan jo nyt enemmän kuin niitä luetaan. Vain oman asemansa varmistamiseen liittyvä kilpailu vie tutkijoilta resurssit osallistua muuhun yhteiskuntaan saati keskittyä kunnolla edes opettamiseen. Kilpailussa pärjäämiseksi on syytä suunnata katse vain niiden julkaisupisteiden keräämiseen. Kaikenlainen ylimääräinen pöhinä kannattaa lopettaa (varsinkin näiden blogitekstien tekeminen2).
Huonosti organisoitu työ tuottaa ahdistusta. Voidakseen paremmin, työntekijä tarvitsee sellaisen työympäristön, joka tekee työn inhimillisesti kestäväksi. Sellainen, joka laittaa rajat rajattomalle kilpailulle ja suuntaa työtä kokonaiskuvan kannalta kestävämpään suuntaan.
Tai ehkä tässä on kyse vain siitä, että kokematon väitöskirjatutkija on ottanut akateemiset meemit liian tosissaan? Tai ehkä hän ei vain osaa johtaa itseään? Ehkä, tai sitten kyseessä on laajempi rakenteellinen ongelma.
Tämä tulkinta sai inspiraationsa Hegelin Philosophy of Right kohdasta §253 (vapaa ja Hegel-sivistymätön suomennos), joka osui silmääni Axel Honnethin (2014) Freedom's Right kirjasta: “Jos yksilö ei ole laillisesti tunnustetun yhteisön jäsen ... hänellä ei ole kunniaa kuulua johonkin korporaatioon, hänen eristyneisyytensä rajoittaa hänet elinkeinonsa itsekkääseen puoleen, ja hänen toimeentulonsa ja tyytyväisyytensä ei ole vakaa. Hän pyrkii näin ollen saamaan tunnustusta ammatissaan menestymisen ulkoisten ilmentymien kautta, ja nämä ilmentymät ovat rajattomia, koska hänen on mahdotonta elää asemalleen sopivalla tavalla, jos asemaa ei ole olemassa.”
Hyvää pohdintaa ilmeisen vaietusta aiheesta. Tuli mieleen ystäväni, joka tutkijan ahdistuksissaan moukaroi palasiksi parikin tietokonetta aikoinaan. Tilanne oli siis jo riistäytynyt käsistä ja tulokset arvatenkin laskivat kuin kissan häntä. Viimeisimmät tuotokset eivät olleet enää mieltäylentäviä.